keskiviikko 20. joulukuuta 2017







Ultra Bra ja minä 1997-2017. Tästä tulee pitkä juttu.
Olen kristillisen keskiluokkaisen kokoomusperheen poika Helsingistä. Kotonamme ei kuunneltu Agit Propia. Ei käytännössä mitään popmusiikkia, 30-luvulla syntynyt isäni ei sietänyt sitä, missä nyt keski-ikäisenä tarkastellen taisi olla kysymys lähinnä siitä ettei hän ymmärtänyt sitä ollenkaan.
Hän on popmusiikkia edeltävää sukupolvea. Suuria ikäluokkia edeltävää sukupolvea. Niitä, jotka eivät aivan ehtineet sotaan. Taistolaisliikkeen alkaessa hän oli jo yli 30-vuotias, se oli hänelle uusi ärsyttävä ilmiö johon hän oli jo liian vanha samaistumaan. Hän on 50-luvun ihminen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Tästä blogista ei tule kirjoitusta jossa Ultra Bra samaistetaan Agit Propiin.
Kyseessä ovat eri yhtyeet monessakin mielessä. Tarkoitukseni on lähinnä taustoittaa sitä, kuinka neitseellisin korvin kuulin yhtyeen musiikkia ensimmäisen kerran. Se oli minulle jotain täysin uutta.
Löysin Agit Propin Ultra Bran kautta. Ultra Bra tuli ensin. Olen itse entinen harrastelijatason muusikko, ja kuuntelen musiikkia muusikon tapaan. Hieman eri kulmasta. Politiikka ei ole se kulma, oli kyseessä sitten vaikkapa Agit Prop. En äänestä myöskään vihreitä, tai no kerran äänestin, mutta se oli 90-luvulla. Kuuntelen musiikkia pääsääntöisesti musiikkina. Etsin laatua. Laadun voi havaita ja siitä nauttia samaistumatta tarkasteltavana olevaan kohteeseen poliittisesti. Se on syvä ajatus.

Mietin pääni puhki, milloin törmäsin Ultra Brahan ensimmäisen kerran? Sen on täytynyt mennä jotenkin niin, että kuulin radiosta Minä suojelen sinua kaikelta heti sen ilmestyttyä, jossain. Mikä biisi! Korvani eivät olleet marinoituneet poliittisen laululiikkeen perinteessä, joten kuulin koko tyyliä ensimmäistä kertaa. Tosi mageeta! Olin juuri lopettanut oman kitaristinurani, ja kappaleen dinkun-dinkun-dinkun aloitusriffi huvitti minua hieman. Sanat olivat jännät. Ajattelin heti - ja ajattelen yhä - oliko kirjoittaja oikeasti kokenut tuon kaiken? Matkustelin juuri tuohon aikaan tiheään Puolaan Baltian kautta vanhalla Via Baltika-neuvostojunalla, ja eksyminen Latviaan tuli pari kertaa mieleen seistessämme Latvian ja Liettuan välisellä ei-kenenkään-maalla yöllä. Valtion reunan yli.

Tästä puolisen vuotta eteenpäin. Tallinna, Mustamäen vanha tori. Miljoonia piraatti C-kasetteja.
Se on väärin, mutta olin köyhä. Ostin Kroketin radiosoiton perusteella, ja joku kymmenen muuta kasettia. Se nauha sitten kuluikin nauhurissani. Taannoin kävin fiilistelemässä fillarilla paikkaa, missä Krokettia on nauhoitettu. Paikkaa ei enää taida olla. Sen eteen ja ympärille on rakennettu uusi kerrostaloalue. Yhtyeen jäsenten kanssa tieni ei ole koskaan kohdannut lavojen ulkopuolella.

Se on yleinen ilmiö, jos asuu Kalliossa ja jättää tragikoomisen tunteen. Kuuluisuuksia pyörii jatkuvasti 50 metrin päässä sinusta, mutta et koskaan näe heitä. Katselet vain kotikatusi kuvaa heidän Facebook-kuvissaan. Ihmiset kulkevat limittäin hyvin läheltä toisiaan, mutta osuvat toisiinsa hyvin harvoin. Alhaalla kadulla 30 metrin päässä sinusta saatetaan kuvata vaikka suuri kotimainen elokuva, tai Ultra Bralla on ollut siinä photoshoot, eikä sinulla ole mitään havaintoa. 30 metrin matkalla on monta seinää.

Pari poikkeustakin on toki ollut. Kahteen hyvin tunnettuun suomalaiseen rocktähteen olen törmännyt rapussani. Toisen heistä vanhemmat tapasin Joensuussa 1990 tehdessäni heille muuttoa liikkeen puolesta, jossa olin töissä. Yhtenä iltana Siltakadulla seisoin kovassa pakkasessa ja katselin ikkunan läpi, kun he treenasivat juuri sävellettyä suurinta hittiään. Sen nimi oli Juppihippipunkkari. Jos olit muusikko Joensuussa tuohon aikaan, niin meininki oli kuin saunassa. Tittelit pois. Täysin egovapaata.

Ultra Bra käytännössä syntyi juuri silloin, kun minä lopetin oman soittamiseni. Meillä oli treenikämppä Kruunuhaassa, ja minä asuin tuolloin Runeberginkadulla. Ultra Bra oli Kalliossa.
Tämä kirjoitus on polveileva, joten lisään vielä tämän, ennen kuin siirryn seuraavaan kappaleeseen: kuka on päätynyt samaan aikuislukion pulpettiin idolinsa kanssa, jonka kitararaitoja juuri hetkeä aiemmin soitit keikoilla? Minä. Kävin Töölön englantilaista aikuislukiota, ja vieressäni samassa pulpetissa istui joillain tunneilla Jan Stenfors. Hänet tunnetaan toisellakin nimellä. Emme juuri keskustelleet, yritin rauhoittua. "Boiler" kuului settiimme. Claudenkin tapasin Lepakon takahuoneessa, mutta se on toinen tarina.

Taas vähän eteenpäin, Ultra Bra ensimmäisen kerran livenä. Kaikista maailman paikoista arvatkaapa missä? Elokuvateatteri Bio Rexissä. Bändi soitti ensimmäisen penkkirivin ja korokkeen välissä lattialla, lähes sylissä. Alle viiden metrin päässä. Juttelin hetken herra Pethmanin kanssa teatterin kahvion kaiteen luona ennen keikkaa. Se on hieno ja erikoisen intiimi keikka erikoisessa ympäristössä. Seuraava havainto yhtyeestä tapahtui Huvilateltalla 1998. En ole koskaan päässyt sinne sisään, vaikka olen asunut 22 vuotta aivan vieressä. Kuuntelin keikan nurmikolla istuen teltan ulkopuolella. Kallio-efekti, taas. Yhtye harjoitteli Hartwall Areenan konsertteihin tuossa vieressä Helsingin Kaupunginteatterin tiloissa. Ei mitään havaintoa.

1999 näin Ultra Bran Stockmannilla. Pieni lava oli rakennettu tavarataloon, ja yhtye soitti sillä muutaman kappaleen. Kalifornia-levyn soundi oli lievä pettymys. Sekä Kroketti, että Vesireittejä kuulostavat erittäin hyvältä, mutta Kalifornia-levyn soundi on vähän...demomainen ja kuollut. Voimaton. Ensimmäisen kappaleen sanoituksesta en vieläkään ymmärrä mitään, vaikka edesmenneistä ei pitäisi puhua pahaa. En vain tajua, mistä siinä lauletaan mutten myöskään ole asialla liikaa päätäni vaivannut. Helsinki-Vantaa-kappaleesta pidän paljon, ja toki niistä hiteistäkin.
Vesireittejä olikin sitten turboahdettu sooninen hyökkäysvaunu, levyn ensimmäinen kappale etenkin.

Sitten siirrymmekin vuoteen 2001, ja Kaisaniemen urheilukentälle. Yhtye oli huippuvedossaan.
Rakastan Kaunis ja Ylpee-kappaleen kertosäkeen Led Zeppelin vaikutteista kitarariffiä. Jimmy Page meets laululiike meets hiphopin. Rubiikin Kuutio on suosikkejani. Ultra Bra on tehnyt hyvin vähän huonoja päätöksiä, mutta mielestäni Villiviini-kappaleen jättäminen pois Vesireittejä-levyltä oli sellainen. Kappale kuuluu levylle niin soundiltaan, kuin tunnelmaltaankin.Viimeinen havaintoni Ultra Brasta tapahtui Ilomantsissa. Olimme isäni kanssa moottoripyöräilemässä seudulla, ja saapuessamme Ilomantsiin näin Ultra Bran keikkabussin läheisellä parkkipaikalla hallin edessä. En sanonut isälleni mitään, olisin yhtä hyvin voinut puhua teoreettisesta fysiikasta kiinaksi, jos olisin. Sisälläni paloi.

Syksyllä 2017 sain siskoni avustuksella lipun permannolle eteen Hartwall Areenan konserttiin perjantaille. Yhtye kuulosti paremmalta kuin koskaan. Ikä pukee Ultra Braata. 90-luvun kevyt kohkaus etunojassa on vaihtunut taitoon ja kokemukseen. Näkemykseen. Sunnuntaina iltapäivällä selasin myytäviä lippuja Torilla, puoliksi tosissani. Moni niistä meni juuri nenäni edestä. Kello 18:45 myyjä Lauttasaaresta vastasi: nähdään rautatieasemalla kello 19:25! Ryntäsin ulos. Noin kello 19:50 istuin Hartwall Areenan istuimessa jälleen. Mikä tarina, mikä elämä. Bon voyage. 





















sunnuntai 3. syyskuuta 2017







Retro velomobile is sold for the new owner! Kinneri on myyty Järvenpäähän!
Leuka rintaan ja kohti uusia seikkailuita. What a ride! En olisi ikinä uskonut sitä miten paljoa mediahuomiota kinneri sai. Minusta tuli melkein julkkis. Kuva kesän Viron reissulta.
Saas nähdä, mitä sitä seuraavaksi.

torstai 27. heinäkuuta 2017







Grand Tour 2017. Robert M. Pirsigin muistolle. Jokakesäisten rundien perinne jatkui.
Helsinki-Hämeenlinna-Valkeakoski-Kangasala-Teisko-Ruovesi-Virrat-Tuuri-Alavus-Kihniö-Parkano-Ikaalinen-Hämeenkyrö-Tampere-Valkeakoski-Helsinki. 780km.

20.7.2017.

Startti klo 7:35. Tätä edelsivät noin kahden tunnin lähtövalmistelut. Akut piti "freesata" maksimi wattituntien saamiseksi ulos, sillä edessä oli 155km ja lähes 200 nousumetriä täydessä 175kg matkalastissa. Tänä kesänä mukana ei kulkenut telttaa eikä makuualustoja, vaan päätin luottaa kokonaan majoituspalveluihin. Kun ikä alkaa lähestyä viittäkymppiä, niin telttailusta alkaa kadota se kuumin vetovoima ja akkujen latailu on mukavampaa sisätiloissa. Kaupungista pääsin ulos ennätysajassa 1:15.

Ensimmäinen stoppi Cafe Roosassa. Retrokinnerillä matkaamiseen sopii lukuisten lyhyiden taukojen pito. Seuraava tauko Riihimäen hehtaarimarketilla, jossa massuun perinteinen Lounassalaatti haarukalla rasiasta, kaloreja jotain 1500. Ei mitään höttöä. Selostaa sai taas kaikkien taukojen ajan käytännössä tauotta kyselevälle kansalle. Jos Transcontinental Race on Mikko Mäkipään mukaan Tour de Francen ja Big Brotherin sekoitus, niin retrokinnerillä matkailu on eräänlainen kesäteatterikiertue. Yleisö muodostuu nopeasti ympärille aina saapuessa jonnekin. Kun palaat kaupasta parkkipaikalle niin kinneriä ympäröi ihmisjoukko.





Siinä täytyy yrittää olla kohtelias ja vastata samoihin kysymyksiin miljoonatta kertaa ruoka suussa. Ei ole kanttia sanoa, että minä syön nyt. On ikään kuin velvollisuus esitellä ja vastailla. Tykkään jutella. Tällainen vehje kuitenkin herättää niin paljon huomiota, että oman tilan ja ajan rajaamisesta tauoilla kohteliaasti muodostuu haaste. Olet kuin tunnettu artisti vapaalla. Välillä syntyy jopa vaaratilanteita, kun auto ajaa tiellä ohi eteen, lyö jarrut päälle ja pysähtyy pientareelle ja kuski hyppää nopeasti ulos näyttäen kädellään pysähtymismerkkiä kamera kädessä.

Toinen versio samasta tilanteesta menee niin, että auto ohittaa edelleen ja pysähtyy eteen pientareelle, mutta kuski jää autoon kamera valmiina odottamaan ohitustani. Muutama kyselijä tuntuu aina mukavalta. Kun kyselijöiden ja ihastelijoiden määrä ylittää tietyn pisteen, niin voimat alkavat loppua. Suosio minkä tämä vehje saa tuolla tien päällä ja median taholta on ylittänyt hurjimmatkin kuvitelmani. En odottanut minkäänlaista suosiota. Naureskelijoitakin toki on, mutta he ovat pieni vähemmistö.

En ole suurempi kuin Jeesus, mutta välillä tuli mieleen että tällaista huomiota tuskin saa Martti Syrjä lavan ulkopuolella. Minä rakastan teitä, ihmiset. Tällaisella retrokinnerillä ajaessa sosiaalinen suhde autoilijoihin on ihan toinen kuin polkupyörällä ajaessa. Autoista näytetään jatkuvasti peukkua, vaikka köröttelen edessä ajoradalla kolmeakymppiä, annetaan tietä ja ohitetaan kunnioittavasti. Ihmiset rakastavat kinnereitä. He saattavat vihata polkupyöräilijöitä, mutta he rakastavat kinnereitä. Hämeenlinnan torilla hetki ihmettelyä ja puolikas Subway-patonki, jotka alkavat maistua nopeasti puulta päivittäin syötynä.





Iittalan miehet pojista erotteleva mäki ja Iittalan liikenneympyrä. Tauko Ruhtinaansalmessa. Valkeakoskelle kului virtaa 1510 wattituntia. Tekee himpun alle 10wh/km, mikä ei ole mielestäni huono tulos kun pidetään mielessä kokonaispaino. Sähköllä ajaessahan - varsinkaan suuremmalla kuin 250W moottorilla ajaessa - ei voi käyttää täyttä tehoa edes ylämäissä. Puhumattakaan tasaisista osuuksista. Täysillä tehoilla toimintamatka kerta kaikkiaan loppuisi kesken.

Nojapyöräfoorumin laskelmien mukaan käytin matka-ajossa 210 nettowatin tehoa. Maksimiteho on 1050W sisään, josta nettowatit tiehen nopeudesta riippuen siinä 600-850W. Matkaa ajetaan siis karkeasti neljäsosateholla. Täydellä teholla en pääsisi edes Hämeenlinnaan. Nyt mentiin Valkeakoskelle. Akut 40Ah/48V. Toisaalta nautin myös polkemisesta, joten suuren tehon käytössä ei ole mieltä siinäkään mielessä.





21.7.2017

Valkeakoskella yöpyminen tutulla Apianlahdella huoneessa. Aamulla nokka kohden Kangasalaa, olihan kesäpäiväkin. Startti 8:22. Tie Valkeakoskelta Kangasalalle on hieno, yksi parhaita kinneriteitä. Kangasalalla otin muutaman kilometrin takkiin ja piipahdin vilkaisemassa kirkonkylää. Reitin löytäminen Kangasalalta Teiskon tielle olikin sitten hiukan työtä ja ihmettelyä vaativa operaatio ilman älypuhelinta. Sekoilua Tampereen lähiöissä, kyselyä ihmisiltä. Nyssepysäkkien kartat olivat avuksi. Lopulta päädyin Atalaan, josta Teiskontie jo alkoikin. Ovat muuten tehneet hienon fillaribaanan Tampereelle, kattokaas tätä:





Noin se pitää tehrä, arvon herrat Helsingin. Tämä baana sijaitsee jossain Kangasalan ja Atalan välissä. Älkää kysykö tarkemmin, en tiedä. Atalasta pohjoiseen jokin Teboil, jossa aamuteet. Tie Teiskon kautta Jäminkipohjaan on ihan kiva, mutta kapea ja mäkinen. Terälahden Salesta etsin tovin Hart-Sporttia, mutta löytyi sitä lopulta sieltäkin. Suuret, pitkät alamäet ovat tavallaan hankalia laskettavia koska on ajettava turvallisuussyistä keskellä ajokaistaa. 55 km/h on takana seuraaville autoille hiljaa, mutta minulle perkeleen lujaa. 3xFly The Aeroplane. 55 km/h retrokinnerillä matkalastissa vaatii täyttä keskittymistä, vauhdintunne on jo tuossa vauhdissa hurja. Yksi monista lyhyistä tauoista:





Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Virroille, mutta juuri kun ohitin Ruoveden alkoi kinnerin virtajärjestelmä viestittää mittarien välityksellä, että jokin oli nyt pielessä. Jännite tippui silmissä, se suorastaan syöksyi kohti lattiaa. Akusto oli saavuttanut ns. voltage cliffin, joka tarkoittaa että akusto oli täysin tyhjä ja ajaminen tuli keskeyttää välittömästi tai akusto tuhoutuisi. Laskelmieni mukaan virran olisi kuulunut riittää mukavasti Virroille. Onneksi olin juuri Ruoveden kohdilla, ja pääsin juuri ja juuri kirkonkylälle.



Tarkemmissa tutkimuksissa syy selvisikin, yksi akuston lukuisista johdoista oli repeytynyt irti mikä tarkoitti, että 40Ah akustosta oli ollut käytössä vain 30Ah. Yksi neljäsosa akustosta oli yhä täynnä, mutta ei päässyt osallistumaan talkoisiin murtuneen johdon tähden. Johto oli nopeasti korjattu vian löydyttyä. Sen vika aiheutti, että koko akusto on tasapainoladattava huolellisesti yötä myöten. Majoitusta kyselin ensin Ruoveden leirintäalueelta, mutta vastaus oli ei-oo. Kaikki täynnä. Sitten leirintäalueen johtaja neuvoi, että kylällä on myös hotelli, kysy sieltä.

Kyseinen hotelli olikin aivan erinomainen hinta/laatu-suhteeltaan. Paikan nimi on Hotelli Liera. Taso on valehtelematta korkeampi kuin Hämeenlinnan Cumuluksessa - missä olen myös yöpynyt - mutta hinta oli 60 euroa/yö. Google väittää näköjään, että kyseinen hotelli olisi "suljettu pysyvästi". Tieto ei pidä ollenkaan paikkaansa. Hotelli on täydessä toiminnassa ja käymisen arvoinen, kävelin sinne suoraan sisään ja paikka vaikutti lähes täydeltä.









22.7.2017

Startti Ruovedeltä 5:15. Lämpötila +9C.


Aikaisin aamulla ajamisessa on puolensa. Tie oli täysin tyhjä. Olisiko yksi auto näkynyt per viisitoista minuuttia, jotain sitä luokkaa. Aikainen lähtö oli pakollinen, jotta ehtisin Tuuriin kello kymmeneksi. Virroilla kahdeksan maissa, mikään ei auki. Teboil aukeaa klo 10. Virroilta pohjoiseen löytyi auki oleva Neste, että saatiin aamuteet aikaiseksi. Virroilta ylitin oikaista suoraan Tuuriin pikkuteitä, mutta suunnitelma ei täysin toiminut. Matkaa ja kilometrejä tuli, vähintään saman verran kuin olisi tullut pitkin päätietä. Tykitin aivan täysiä ehtiäkseni Tuuriin kymmeneksi.

Tuurissa kurvasin suoraan vauhdilla Ruokapuodin eteen, jossa kokoontumisen mainostettiin olevan vain huomatakseni, että paikalla ei ollut ketään. Mitäs nyt? Onko tapahtuma peruttu? Ajettuani alas ja pois ruokapuodin edustalta näinkin lopulta muut kinnerit - lentokentän kokoisen parkkipaikan laidalla. Mieli oli hetken hieman musta - eihän täällä syrjässä näe meitä juuri kukaan. Ehkä odotukseni sijainnista oli hieman liian optimistinen, ja herkkyyttäni lisäsi uupumus matkasta. Vastaisuudessa tapahtuma olisi hyvä saada keskeisemmälle paikalle. Hiukan rauhoituttuani jäin kuitenkin paikalle muutamaksi tunniksi rupattelemaan. Tämä Vaasasta tullut Quest on mielestäni hieno:





Illaksi majoitus oli varattu maatilamajoitukseen. Paikka olikin tunnelmaltaan varsin maanläheinen:) Paikan emäntä oli ns. suorapuheinen ihminen, omasta mielestään luultavasti ainoastaan rehellinen. Muuten majoitus oli hintaansa nähden loistava. Hinta oli 20 euroa. Sillä sai pääkartanosta oman huoneen ja erinomaisen aamiaisen. Tilan omissa kananmunissa keltuainen oli lähes koko munan kokoinen. Herkkua. Valkoista osaa oli vain ohuelti. Kaupan munissahan asia on päinvastoin.

23.7.2017

Startti Tuurista 8:40. Nyt oltiin pyhällä maalla, jokaisen Kolmas Nainen-fanin must see-kohde Alavus oli vain kivenheiton päässä. Olen nähnyt Kolmannen Naisen 11 kertaa. Ensimmäisen kerran vuonna 1990. Kun fanittaa jotain orkesteria pitkään ja hartaasti, niin haluaa käydä siellä missä juttu on syntynyt ja tuntea sen ilman. Että mistä se tulee. Oasiksen suhteen tein tämän hyvin konkreettisesti, nimittäin jopa asuin kahden korttelin päässä Burnagesta vuonna 1994. Alavus on komea kylä. Alavus sijaitsee kauniissa maisemassa ikään kuin harjulla, vieressä suuri Alavusjärvi.









Tie Alavudelta kohden Virtoja oli suora ja nopea. Alkuperäinen tarkoitus oli ajella takaisin Ruovedellä mukavaan Hotelli Lieraan, mutta risteyksessä hoksasin että Manso Camping Parkanosta etelään olikin hyvin edullinen mökkihinnoiltaan. Siispä kohden Kihniötä. Britti saattaisi todeta, että ride was uneventful. Päivän keskariksi tuli koko reissun paras 28,0 km/h. Siinä saa jo tykittää huolella, kun läheskään täysiä tehoja ei voi käyttää matkan pituuden johdosta.

Koko reissun aikana en nähnyt yhtään ABC-asemaa! En juuri mitään huoltoasemaa. Tankki Täyteen-tyyppiset paikat ovat kadonneet perusteiden varsilta jopa niin, että ruuan löytämisestä on tulossa ongelma. Ennen Kihniötä löytyi hiljaisen tien varresta grillikahvio Tähtiportti, jossa nautin hyvin ohuen lehtipihvin perunoilla. Sadan kilometrin tykityksen jälkeen 5mm pihvi ei oikein täyttänyt. Parkanossa ostin Kolmen Kaverin mango-appelsiini jäätelöpurkin. Ei mitään kummoista. Suosikkini on korvapuusti-maku. Kaikista parasta on Tötterön mustikka-valkosuklaa.

Manso Camping oli hyvin edullinen ja miellyttävä muuten, paitsi että maantien melu oli kova koska päätie meni aivan alueen vierestä. Kuinka vierestä, siitä saa ehkä jonkinlaisen kuvan tästä kuvasta:


Raskas liikenne paahtoi ohi 100 km/h noin 30 metrin päästä.

24.7.2017



Startti klo 8:00. Suuntana Tampere, ja siellä Hämeenkadun Burger King. Pispalan läpi on aina kiva ajaa. Tampereelta kohden Lempäälää ajaessa tein taas sen virheen, että seurasin kelviä liian pitkään ja liian orjallisesti enkä siirtynyt ajoissa ajoradalle. Ajoin siis Valkeakosken tien ohi muutaman kilometrin lähes Lempäälään saakka. Valkeakoskella päätin pitää välipäivän ja yöpyä kaksi yötä koska aloin olla fyysisesti aika poikki. Jalkoja särki eikä ajatus enää toiminut. Valkeakoskelta ajelin sitten välipäivän jälkeen takaisin kotiin lähes yhtä kyytiä. Ladata akkuja sai taas sielunsa kyllyydestä.
Sekä henkisiä että fyysisiä.



keskiviikko 31. toukokuuta 2017




Media coverage of my retro velomobile. Retrokinneri/Velogatti eri medioissa.
Kinneri on nyt tähän mennessä ollut kolmessa lehdessä. Mobilistin koeajossa, Hufvudstadsbladetissa, ja Helsinki Heroes-lifestyle nettilehdessä. Lisäksi kinneri osallistui äskettäin elokuvaan, ja siitä tehtiin jakso Puoli Seitsemän-ohjelmaan joka tulee ulos syksyllä 2017.

Mobilistissa kinneri oli koeajossa numerossa 4/2016, tilaajien painoksessa. Mobilistin politiikkahan on, että tilaajien lehti on sisällöltään erilainen ja paksumpi, kuin irtonumero. Itse lehteen päätyminen oli mielenkiintoinen prosessi. Menin Mobilistin toimistolle kysymään takaikkunatarraa. Toimittaja huomasi kinnerini, ja tuli kadulle juttelemaan ja koeajamaan sitä. En käsittänyt, että tekeillä oli juttu.
Juttu lehteen siitä kuitenkin tuli, ja ihan hyvä sellainen. Mobilisti koeajaa:)







http://www.mobilisti.fi/mobilisti/mobilisti-42016-on-kaupoissa/

Seuraava juttu oli noin vuosi sitten Hufvudstadsbladetissa:
Kuvakaappaukseen ei mahtunut aivan koko teksti.






https://www.hbl.fi/artikel/vilken-via-dolorosa/

Viimeisin laaja juttu löytyy sitten Helsinki Heroes-nettilehdestä.
Koko juttu on niin pitkä, että se kannattaa käydä lukemassa linkistä.
Myös kyseisen lehden muut jutut ovat mielenkiintoista luettavaa.


http://helsinkiheroes.com/


Pari päivää sitten kinneri osallistui 2018 teattereihin ilmestyvään Puluboi ja Poni-lastenelokuvaan staattisena rekvisiittana kohtauksissa. Ohjaajan avustaja tuli ihan kotoa aamulla kysymään mukaan.

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005100294.html









Kinneristä kuvattiin elokuussa jakso Puoli Seitsemän-ohjelmaan, joka ilmestynee Areenaan jossain vaiheessa. Itse ohjelma tulee ulos syksyllä 2017. Kuvaukset olivat jälleen mielenkiintoinen kokemus.
Viiteen minuuttiin ohjelmaa tehtiin noin neljä tuntia töitä. Yksi pitkä kamera-ajo tehtiin turhaan, kun kuvaaja unohti laittaa kameran päälle. Kurvailimme ympäri Fisulaa, sitten todettiin että kamerassa oli päällä still-moodi, eikä videomoodi. Vartin kurvailusta oli tuloksena yksi still-kuva:) Ohjelmaan on leikattu noin 5% kaikista jutuistani. 95% jäi leikkaamoon lattialle, kun show täytyy saada tiettyyn mittaan. Kuvassa toimittaja Toivonen ajaa kinneriä kameralle.

https://areena.yle.fi/1-4171462

https://www.youtube.com/watch?v=PjTALMjxHTE

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017



Venäläinen isoisäni. Off-topic bloggaus, tapahtumien 100-vuotisjuhlan kunniaksi.
Yllä oleva kuva on otettu Suomessa kaksi viikkoa sen jälkeen, kun pappa oli loikannut Suomeen pakoon Tshekan pidätysmääräystä,  josta äidilläni on hallussaan kopio ja jonka lisään tämän blogin dokumentteihin papasta aikanaan muiden dokumenttien ohessa. Dokumentteja on paljon.

Pappa oli Tsaarin upseeri, josta syystä Venäjän vallankumouksen jälkeinen hallinto halusi hänet päiviltä. Pidätysmääräyksessä lukee "vangittava tavattaessa". Pidätystä olisi seurannut teloitus.
Pappa käveli metsien läpi Rajajoelta Suomeen. Hän on syntynyt Pietarissa, ja asui siellä koko ajan jonka oleskeli Venäjällä.






Ne jotka minut tuntevat, voivat etsiä samannäköisyyksiä:) Tämä kuva vaikuttaa siltä että hän pyrkii näyttämään tavallisen tallaajalta. Tuo hattu on Lenin-tyylinen, eikä Tsaarin upseerin tyyliä ollenkaan.
Toisaalta Lenin oli myös hänen tuttavansa ennen vallankumousta. Tampereen Yliopisto haastatteli pappaa aikanaan, josta julkaistiin kahden CD-levyn mittainen tallenne. Tässä ensimmäisen levyn kansilehti:





Suomen tasavallan Presidentti myönsi hänelle Suomen kansalaisuuden 1925.



Suomessa pappa meni naimisiin, sai monta lasta, ja perusti aikanaan menestyneen teollisuusyrityksen joka työllisti monta ihmistä. Hän kuoli kun minä olin alle 10-vuotias, muistan hänet ainoastaan hyvin hämärästi leppoisana ja ystävällisenä ukkelina.
Hänen poikansa taisteli ja haavoittui Tolvajärvellä Talvisodassa osasto Pajarin joukoissa, mutta se on eri tarina.





Tässä kuvassa pappa on Tsaarin upseerin puvussa jossain päin Venäjää.


Viimeisessä kuvassa Suomessa joskus 50-luvulla. Yksi kuvan lapsista on äitini.






maanantai 3. huhtikuuta 2017






The new look (and a new name). Ajokausi avattu 2.4.
Sen nimi on nyt ihan vain Kinneri. Väri on nyt Tikkurilan metallinkiiltävä hopea.
Istuin on nyt 3cm alempana, jolloin istuinkorkeudeksi tulee 22cm ilman kuljettajaa. Se on mielestäni aika sopiva korkeus tällaiselle retrokinnerille. Takana on nyt Mopo-Sportin 19-tuumainen vanne, ja sen päällä samaisen puljun valkosivuinen pappamopon rengas. Yhdistelmä toimii erittäin hyvin.

Pinnat ovat käsityönä Wheel Factoryssä teetätetyt 130mm pitkät 3mm pinnat. Huippulaatua.
Kottero painaa nyt 51,7kg ilman akkuja. Ilman sähkötekniikkaa paino olisi aika tasan 40kg.
Akkulaatikot painavat paljon. Suurimmillaan 13kg akut tarvitsevat vahvat laatikot. Takakiekko painaa nyt 10,0kg kaikkineen takapakan kanssa. Ennen painoi 13,7kg. Pyörätohtorilta löytyi eteen sopiva 52-hampainen 152mm-kammilla oleva kampisarja kompensoimaan pienempää takakiekkoa.



Se on nyt ikään kuin "valmis". Tasapainoinen ja kiva ajaa. Kaikki pelaa mukavasti. Ennen penkin alla oli kaksi ketjurullaa koska 21-tuumainen kiekko vei takapakan niin ylös, että ketju olisi muuten ottanut kiinni runkoon. Nyt 19-tuumainen kiekko laski takapakkaa alaspäin, jolloin pääsin eroon toisesta ketjurullasta. Veto pelaa paremmin yhdellä rullalla, ja painoakin säästyi jälleen 400g.

Lähiaikoina olen harkinnut siirtymistä yksinkertaisenpaan akkutekniikkaan. Kohta viisikymppinen ukko ei oikein enää jaksaisi lipojen kanssa pelata. Se olisi noin 900 euron sijoitus. Kahden 20Ah/48V- akun pelkkä postimaksu Englannista on 213 euroa. Sitten ei tarvitsisi kuin yksi pistoke aina työntää seinään ladatessa, ja täts it. Uudet akut olisivat myös noin puoli kiloa kevyemmät.


torstai 10. marraskuuta 2016







International velomobile races in Helsinki, Finland 1949 pt. 2, with Finnish subtexts.
These pictures are rare. My old mother dug these from the archives of one old magazine.
That takes some work and you have to buy the permission to be able to search. Anyway, here they are.